| Hakemistoon - Joulukuu 2004 | Olan blogi |
Autoretkeily jatkuu Port Noarlungassa, jonne tulemme toiveikkaasti snorklauskamat mukana, mutta homma ei toimi: lounaasta käy navakka tuuli, eikä riutalla voi sen paremmin snorklata kuin sukeltaakaan. Parempi onni joskus toiste itätuulella.
Ajamme McLaren Valeen, jossa (kuten ilmeisesti kaikkialla Etelä-Australiassa) saa viinikellarien oville tulla ilmaiseksi maistelemaan 2-4 cl napsuja niin monesta viinistä kuin nuppi sietää. Hugh Hamiltonin viinitilan pittoreskissa pyöreässä maistelubaarissa Ola vetäiseekin lähes koko listan läpi (minä ajan). The Rascal Shiraz 2002 on saanut viisi tähteä, ja on kuulemma oikein hyvää, sen sijaan australialaisten lanseeraamat tummanpunaiset kuohuviinit ovat suomalaiseen suuhun omituista tauhkaa.
Syömme kevyen lounaan Willungassa vanhaan kappeliin tehdyssä trendikkäässä Willy Hill Cafe'ssa, ja ostamme Victor Harborista minulle second-hand lierihatun sekä Hahndorfista saksalaista makkaraa ja sauerkrautia. Pyörähdämme myös Bridgewater Millin ravintolan pihalla, jossa on kunnioitusta herättävän kokoinen toimiva myllynratas.
|
|
|
Adelaiden IT-työmarkkinat eivät ole yhtä vilkkaat kuin Sydneyn, mutta avoimia paikkoja löytyy silti kymmenittäin, ja monissa tehtävät ovat varsin mielenkiintoisia. Kaikkia avoimia pestejä yhdistää kuitenkin yksi piirre: jokaikinen on tavalla tai toisella kytköksissä puolustusteollisuuteen, ja edellyttää hakijalta Australian kansalaisuutta. Niin kiehtovaa kuin sukellusvenesoftan tekeminen saattaisikin olla, meitä ei voida näihin tehtäviin edes harkita.
Käymme Immigration SA:n pikkujouluissa Hotel Ambassadorissa juomassa keskikaljaa Suosikin laskuun (oikeasti minulla on viinattomat viikot, mutta Ola paikkaa). Lafkan pomo Adam on charmantti ja paljon käsillään puhuva setä, joka on käynyt Suomessa useaan otteeseen. Mofid kertoo tulevansa meitä moikkaamaan, kunhan Audin rikkoutunut jäähdytin on korjattu. (Korjaus maksaa jopa tuhatyhdeksänsataa taalaa. Tuhatyhdeksänsataa!!). Firma tarjoaa erinomaisia cocktailpaloja, joista mielenkiintoisimpana paistetut lohkoperunat kermavaahdolla.
Adelaiden keskustasta löytyy neljäskin iltaelämäkatu (muut ovat siis Hindley, Gouger ja Rundle Street): Hutt Street McLarenilta Gillesille on täynnä upscale- ravintoloita ja mukavia baareja. Ola juo Frost Bites! -baarin peräseinän pesukoneesta valutetun kylmän mustaherukka-mulperinmarjadrinkin.
Menemme Greater Unionin leffatatteriin katsomaan Trey Parkerin tuoreimman rienauksen, Team America: World Policen, ja sen jälkeen Enigma-baariin katselemaan nuoria sopivasti trendikkäitä poikia ja mustiin tonttulakkeihin sonnustautuneita goottityttöjä.
Otamme uuden vuokra-auton, tällä kertaa Budgetista, josta saa aivan eri tavalla vastinetta rahoilleen kuin Acacialta: uutuuttaan hohteleva shamppanjanvärinen Nissan Pulsar on 15% Acacian romua kalliimpi ja kymmenen kertaa parempi.
Ajamme rantatie A1:tä Adelaidesta melkein Port Augustaan saakka ja käännymme siitä kohti Flinders Rangesin vuorijonoa, joka joissakin matkaoppaissa mainitaan Australian kolmanneksi mahtavimmaksi luonnonnähtävyydeksi Ison Valliriutan ja Ayers Rockin jälkeen. Sesonki on Flindersillä tältä vuodelta ohitse, se kestää huhtikuusta lokakuuhun. Marraskuusta maaliskuuhun tulipalohelteet ovat niin yleisiä, että useimmat turistit pysyvät kaukana: 45-55 asteen lämpötilat ovat tavallisia. Käsittämättömällä tuurilla me osumme kuitenkin paikalle sellaisella viikolla, jolloin lämpö pysyy alle kolmenkymmenen asteen. Moisen kylmyyden ovat tuoneet tullessaan rankkasateet, joten tiet ovat huonommassa kunnossa kuin yleensä, ja osa pohjoisessa olevista teistä on kokonaan poikki.
Ohitamme uneliaan Quornin kaupungin ja käymme vilkaisemassa Kanyakan lammasfarmin raunioiden keskellä olevan vesikuopan laidalla uhkaavasti riippuvaa Death Rockia. Seuraava kohde on alkuperäiskansojen pyhä paikka, Yourambulla Caves. Tulemme Yourambullan vuoren juurelle myöhään iltapäivällä, ja kun panemme auton parkkiin, spottaamme meitä mulkoilevan harmaakengurulauman. Juoksentelemme tovin pomppuelikoiden perässä parhaaseen turistityyliin zoomi ojossa.
Noustessamme Yourambullan rinnettä luolien suunnalta kuuluu tavaton lintujen karjunta, mutta kun saavumme perille, äänet vaikenevat kuin veitsellä leikaten. Tutkailemme häkellyttävän mahtavaa luolaa ja sen seinillä ehkä vuosisatojen ajan pidettyä kirjanpitoa initiaatioriiteistä ja onnekkaista kengurunmetsästyksistä. Reitti luolaan on täysin pystysuora; me pääsemme sinne jyrkkiä tikkaita myöten, mutta niillä kavereilla, jotka aikoinaan kiipesivät seinää myöten piirrokset tekemään, ei saanut päätä huimata. Kun lähdemme alas rinnettä, lintukuoro alkaa huutaa yhtä äänekkäänä kuin äskenkin. Mekastus kuulostaa uhkaavalta kaikuessaan kahden rinteen välissä, mutta mystisempää oli lintujen täysi vaikeneminen siksi ajaksi kun vierailimme vuorella.
Yövymme Hawkerissa, Flinders Ranges Caravan Parkin mökissä. Seudulla asuu valtavasti kakaduja, jotka ovat yleistyneet niin kovasti, että ne uhkaavat jo paikallista flooraa ja faunaa. Kun matalalta pääni ylitse lentää kolmesatapäinen lauma galaheja ja little corelloja, kaikki yhdestä kurkusta kiekuen, en voi kuin todeta "this is cockatoo country!"
Saatuamme avaimet mökkiin käymme vielä kiipeämässä Jarvis Hill Lookoutille. Mäenhuipulla vallitsee majesteettinen hiljaisuus, jonka rikkovat vain vastapäiseltä rinteeltä kuuluvat eksyneen lampaan määkäisyt.
Syömme päivällistä Hawkerin vanhaan rautatieasemaan tehdyssä ravintolassa, jonka keittiössä on ruotsalainen kokki ja piharakennuksessa neljä pesivää haukkaa (Australian kestrel).
 |
 |
 |
Aamulla pääsemme liikkeelle vasta kahdeksalta, joten kiipeäminen Arkaroo Rockille on jo melko helteinen. Reitti huipulle kulkee halki pensaikon, joka on kasvanut kymmenen vuotta sitten maan tasalle palaneen metsän tilalle ja muistuttaa lähinnä sarjakuva-albumia Asterix Korsikassa. Ennen puoltapäivää ajamme Sacred Canyonille, joka on pieni mutta henkeäsalpaava luonnonmuodostelma täynnä ikivanhoja aboriginaalipiirroksia.
Syömme lounasta Wilpena Resortin ravintolassa, jonka tarjoilija suosittelee jättämään iltapäivällä trekkaukset väliin, koska säätiedotus ennustaa ukkossateita. Ajamme iltapäivällä Bunyeroo Gorgeen kiikaroimaan tipuja sekä läpi Moralana Scenic Routen, joka on sateiden takia pelottavan kuoppainen eikä kovinkaan rentouttava kokemus.
Illalla grillaamme lihapiirakoiksi paljastuvia sausage rolleja sekä juomme olutta naapurimökissä yöpyvän saksalaisen ja hollantilaisen kundin kanssa. Katselen tähtitaivasta ja vilpittömästi järkytyn tajutessani, että kaikki tutut tähtikuviot (joita ei ole monta) ovat ylösalaisin.
 |
 |
 |
Lähdemme ajamaan vain puoli tuntia aiemmin kuin edellispäivänä, mutta ero on dramaattinen: edellisenä päivänä spottasimme vain emuja ja muita lintuja sekä helteestä aktivoituvia liskoja, mutta tällä kertaa näemme puolen tusinaa harmaakengurulaumaa ja ison, maantiellä laiskasti pomppivan punakengurun.
Tänään kiipeämme Mount Ohlssenille pitkin haikkausreittiä, joka on ansainnut luokituksen "hard" luonnonpuiston esitteessä, ja sen jyrkimmät ja irtokiviset kohdat ovatkin vähän vaativampia. Matkalla ihmettelemme cigarillon kokoisia ja näköisiä kekoja, joita mitkä lie termiitit ovat pystytelleet polulle. Vuoren huipulta eteemme avautuu ensimmäistä kertaa näkymä Wilpena Poundiin, jonka vuoret sulkevat sisäänsä joka suunnalta. Juuri tällaisissa laaksoissa asuu unohtuneita kansoja, joiden viattomuuden Roope, Aku ja ankanpojat turmelevat kruunukorkeilla.
Tyytyväisinä suoritukseemme lähdemme ajamaan kotiinpäin, mutta paluumatkalla käymme vielä Mount Remarkable -luonnonpuiston Alligator Gorgessa, jonka reunalle asti pääsee ajamaan autolla; sen jälkeen on suoritettavana enää 242 porrasta alas mahtavaan kuiluun.
 |
 |
 |
Palaamme Glandoreen myöhään. Talo on ollut pimeänä ja tyhjillään vain kolme päivää, mutta se näkyy jo: ikkunaverhosta roikkuu lapsen kämmenen kokoinen hämähäkki, jonka saa Olan atavistiset vaistot heräämään. Armotonta läiskintää seuraavassa webbilähteiden tutkinnassa selviää, että hämähäkki oli todennäköisesti huntsman, arka ja vaaraton yksilö (seinään prässäytyneestä märästä pläntistä on tosin hiukan vaikea sanoa varmasti). Silti Ebun kielto työntää räpylöitä minnekään minne ei silmä yllä tuntuu nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan.
Katselemme Tarjan ja Jarmon kanssa nähtävyyksiä hiki hatussa, käymme mm. Norwoodin Paradella ja Morialta Conservation Parkissa, missä Kaitaiset spottaavat elämänsä ensimmäisen ehdan kengurun.
Iltapäivällä menemme Glenelgiin, missä kaljan nauttiminen tai edes hallussapito rannalla on kielletty 165 AUD sakon uhalla. Juuri kaljat korkattuamme paikalle ampaisee sinivuokkojen letka, ja yllätymme siitä, miten vakavissaan moiset säännöt oikein otetaan.
 |
 |
 |
Oikeasti poliisien liikekannallepano ei johdukaan meidän oluistamme, vaan siitä, että naapurirannalla West Beachilla (jossa olimme edellispäivänä) on teini-ikäinen surffari päätynyt tuntia aiemmin haiden lounaaksi. Poliisit ovat siis komentelemassa muita lounasruuaksi kelpaavia (kuten parhaillaan uimassa olevaa Tarjaa ja Jarmoa) pois veden varasta.
Tarja saa postia! Virginiltä tilatulla prepaid-liittymällä pääsee lähettelemään tekstiviestejä Suomeen sydämensä kyllyydestä, koska avajaisdiilissä niitä saa ilmaiseksi 200 kappaletta. Minun taas pitäisi saada omaan liittymääni kuukauden päästä 25 taalaa puheaikaa, koska esittelin uuden jäsenen Virginin alati kasvavaan klubiin, ja sokerina pohjalla Virgin haluaa lähettää Tarjalle vielä toisenkin prepaid-liittymän joululahjaksi.
Aamupäivällä Ola kuskaa Tarjan ja Jarmon Clelandiin, missä koalat ovat suloisia, kengurut syövät kädestä ja hanhet purevat. Seurue bongaa myös äänekkäästi keskustelevan kookaburrapariskunnan, ja Ola ostaa kauan haaveilemansa Irwin-lakin.
Merellisen kotilounaan jälkeen ajamme Port Noarlungaan, jossa on tällä kertaa leppeä itätuuli ja täydellinen sää snorklata riutalla. Ola ostaa Flex-merkkiset räpylät 50 AUD hintaan, mutta minulle saman firman räpylä ei istu jalkaan, joten snorklaan paljain jaloin. Bongaamme mahottomasti fisuja ja punaisen meritähden.
Jarmokin käy kurkkaamassa vedenalaisia maisemia, mutta pitkä kävelymatka riutalle vievää tulikuumaa laituria myöten polttaa jalkapohjat rakoille :-(
 |
 |
 |
Paluumatkalla käymme maisteluretkellä Rosemount Estaten viinitilalla McLaren Valessa. Minulle retki on kuin pyhiinvaellus: Rosemount GSM 1999 on ehdoton suosikkiviinini. Traditional on erinomaista ja Rose Label Cabernet Sauvignon myös oikein hyvää, mutta kotiin ostamme viemisiksi tilan kuohuviiniä.
 |
 |
 |
Lauantaina shoppaamme Harbour Townin laadukkaassa factory outlet -kompleksissa, syömme erinomaisen thaipäivällisen Glenelgissä thaimaalaisessa BYO-ravintolassa Natee, ja käymme keskustassa kapakkakierroksella mm. Garagessa. Worldsend Hotelin baarin seinällä oleva valomainos STOLI jaksaa aina huvittaa minua: mielestäni sen viereen kuuluisi itsestään selvästi toinen valomainos BOLI.
Sunnuntaina kohteena on Barossa Valley, Australian viinintuottaja-alue numero yksi. Käynnistämme kokeilut Jacob's Creek Visitor Centrestä, mutta ahkerankaan testailun jälkeen mikään viineistä ei kovin miellytä. Itse keskuskin on hiukan kalseahko, mutta aulaan haudattu, vuosikertaviineillä täytetty aikakapseli on viihdyttävä.
Seuraavana listalla on Peter Lehmannin viinitila, jossa atmosfääri on olennaisesti miellyttävämpi (kenties senkin vuoksi, että alamme olla pienessä iltapäivänosteessa). Tilan kuohuviini on hyvää ja punaviini Jacaranda 1999 kerrassaan fantastista. Täällä selviää myös, mikä ihmeen GSM: tiäteskin Grenache/Shiraz/Mourverde! Tarja ja Jarmo pääsevät maistamaan ensi kerran australialaista punaista kuohuviiniä ja ovat varovaisen kiinnostuneita. Firman nimikkoviinilasit ovat niin esteettisiä, että niitä on pakko ostaa laatikollinen. Mittään en oo ottanu, ja sekin oli ykköstä!
Barossa Valley Estaten viinitilalla Tarja ja Jarmo alkavat menettää kontrollin: Tarjasta valkoinen kuohuviini on hyvää, Jarmosta punainen. Lopputuloksena molempia tarttuu matkaan pullo. Tämähän on hintavaa tämä ilmaisten maistiaisten kiskominen...
Olemme jo kääntyneet kotimatkalle, kun osumme Cockatoo Ridgen tilan maille, emmekä pysty mitenkään ajamaan portista ohi: Olalla ja minulla oli nimittäin pullo kyseisen tilan punaista kuohuviiniä jääkaapissa pitkälti toista vuotta odottamassa myöntävän viisumipäätöksen saapumista. Kun viisumit sitten saatiin, pullo korkattiin ja se aiheutti sieluillemme korjaamattomat vauriot omituisella maullaan. Maistamme samaa viiniä nyt; Olan haavat ovat ajan mittaan arpeutuneet, ja Ola pystyy juomaan litkun kuin mies, mutta minusta kyseinen tavara on edelleen juomakelvotonta.
 |
 |
 |
Ajamme Budgetin Nissanin Cape Jervikseen, jätämme sen sinne parkkiin, ja otamme salmen toiselta puolelta Hertziltä Toyotan. Adelaidesta vuokrattuja autoja nimittäin ei saa viedä Kangaroo Islandille, ja syy siihen selviää hyvin nopeasti: valtateiden pientareet ovat täynnänsä autojen alle jääneitä wallabyita, Kangaroo Island -merkkisiä kenguruita ja opossumeja. Saari kuhisee siinä määrin elämää, että roadkillit ovat yleisempiä kuin missään missä olen nähnyt, ja vuokra-autot tietysti lommoontuvat samassa hötäkässä. (Paikallisilla on järeät kenguruaurat maastoautojensa keulalla.)
Ajamme saaren pohjoisrantaa biitsiltä toiselle. Stokes Bay Beachille puikkelehditaan pitkä polku isojen kivien lomitse, ja eteen aukeava hiekkaranta melkein säpsäyttää ilmaantuessaan. Western River Covella yritämme snorklata merihevosia nähdäksemme, mutta emme onnistu spottaamaan niitä ilman paikallisopasta.
Illalla käymme kengurupäivällisen jälkeen kävelemässä luontopolulla, jonka reunoilta kuuluu jatkuvia kahahduksia, kun wallabyt painuvat meitä karkuun. Mitään ei kuitenkaan näy ennen kuin paluumatkalla hotellille, jolloin rohkeampi kaveri käy nuuskimassa Tarjan kättä.
 |
 |
Aamuherätys koittaa kuudelta, ja unihiekat pyyhkiytyvät silmistä nopeasti kun bongaamme päivän ensimmäisen wallabyn suoraan sängystä: se on kaivamassa kuoppia suoraan ikkunan alla. Wallaby on kasvissyöjä, joten se etsinee juuria?
Flinders Chasen luonnonpuisto on yksi harvoja paikkoja Australiassa, jossa voi nähdä luonnonvaraisen nokkaeläimen - paino sanalla VOI nähdä: hellittämätön varpaillaan hiipparointi ja kuiskinta viisikilometrisella Platypus Waterholes Walkilla palkitaan vain vesilammikoissa näkyvillä kuplavanoilla, jotka teoriassa saattavat olla pinnasta happea haukkaavan nokkaeläimen jälkeensä jättämiä, mutta yhtä hyvin suokaasua. Matkalla näemme kuitenkin ensimmäisen villin koalamme (tosin "koalan villiys" on lähinnä verrattavissa käsitteeseen "army intelligence")
Kun käyn luonnonpuiston telttakylän vessassa, huomaan, että jokaikisellä teltalla norkoilee oma kenguru ruokaa kerjäämässä, ja valitettavasti useat vierailijat myös tarjoavat sitä, vaikka ihmisruoka sotkee kasvissyöjän ruuansulatuksen pahanpäiväisesti.
Ajelemme Remarkable Rocks -luonnonmuodostelmalle: se on sarja häkellyttäviä meren kuluttamia graniittipaasia, jota kuvittelisi Stonehenge-tyyppiseksi ihmisen rakentamaksi kulttipaikaksi, ellei geologi toisin todistaisi.
Seuraavalla kohde on Admirals Arch, meren kallioihin kovertama holvikaari, jonka alla asuu niskakarvoja nostattavan hajuinen New Zealand Fur Seal -yhdyskunta. Karvahylkeet ovat söpöjä ja lukuisia.
Käymme Western KI Caravan Parkin koalapolulla, jonka pitäisi kuulemma maksaa jotakin, mutta hiivimme polulle seinänvieruksia pitkin ja luistamme maksusta, hähä. Koaloita näkyy tällä rastilla kymmenkunta, mutta pelottomia wallabyita, Australian jäniksiä, lähemmäs sata.
Iltapäivällä tsekkaamme kauniin ja ylellisen aution Hanson Bay Beachin, jota reunustaa yhdeltä reunalta dyyni, toiselta viininpunainen laguuni. Sitten palaamme hotellille uhoten heräävämme ennen auringonnousua uudelle nokkaeläinsafarille, mutta toisin käy: pääsemme pahvilaatikkoviinillä ja KI Wilderness Resortin ravintolan sikahalvoilla gintoniceilla sellaiseen laitamyötäiseen, ettei aamuviideltä ole kuskia löytyvä.
Päivällisen jälkeen lähden kerskapäissäni etenemään pimeää luontopolkua juoksujalkaa aikeenani yllättää luontokappaleet, mutta yllätynkin itse, kun naamaani hipoen polun poikki loikkaa miehenkorkuinen uroskenguru. Pyrin jahtaamaan kengurua haastaakseni sen painimatsiin kuin Tarzan konsanaan, mutta se päihittää minut kilpajuoksussa suvereenisti.
 |
 |
 |
Aamulla ajamme Vivonne Bay Beachille, joka jossakin matkailulehdessä on kuulemma valittu Australian parhaaksi biitsiksi. Ranta on hieno (ja jälleen autio! missä kaikki ne kesälomalaiset oikein ovat??) mutta palvelut eivät päätä huimaa: tienhaarassa on kyllä Kengurusaaren länsiosan ainoa ruokakauppa, mutta ei edes julkista vessaa, sitä varten olisi pitänyt ajaa niemenkärjessä olevalle laiturille saakka.
Paluumatkalla pistäydymme eukalyptusöljytehtaalla, jossa kaikki tehtaan tarvitsema energia tuotetaan aurinkokennoilla ja öljyn valmistuksen sivutuotteena syntyvän vesihöyryn voimalla. Nousemme myös jyrkän mäen Prospect Hillin näköalapaikalle, sitten luovutamme Toyotan pienen säätämisen jälkeen ja palaamme lautalla mantereelle.
Palattuamme kännykkäliikenteen ulottuville kuuntelemme puhelinvastaajan ja niskaamme kaatuu kylmä suihku: konttimme on seissyt Sydneyn satamassa jo puolitoista viikkoa, vaikka Olalle oli viime viikolla vakuuteltu, ettei se ole edes lähtenyt Singaporesta. Satamamaksut ovat juosseet koko tämän ajan ja jatkavat kertymistään ainakin 29.12. saakka. Ennen joulua konttia ei ehdi saada ulos satamasta ja paikalliset viettävät pyhiä tänä vuonna vielä kaksi päivää tapaninpäivän jälkeen, koska joulupäivä ja tapani osuvat lauantaille ja sunnuntaille.
Jouluaaton ratoksi kävelemme Anzac Highwayn Aquatic Centreen, jossa on hienoimmat kaupassa näkemäni meriakvaariot. Jättialtaissa ui ällistyttäviä science fiction -otuksia ja kasvaa tusinoittain toinen toistaan hienompia merivuokkoja. Kaupan oheissälävalikoima on myös mainio, ja Tarja saa kaupasta pikkuisen linnan akvaarionsa pohjalle viidellä taalalla.
Illalla nautimme joulupäivällisellä järisyttävän hyvää kalkkunaa. Kypsän rullan lämpötilasta on pienoista epäselvyyttä, koska eri lähteissä mainitaan tyystin erilaisia lämpöjä, joten otan niistä kieli poskessa keskiarvon. Resepti talteen ensi vuodeksi:
Hiero öljy, limettimehu, mustapippuri ja suola kalkkunarullan pintaan. Paina kalkkunaan paistomittari ja laita se uunivuokaan. Lorauta vuuan pohjalle pieni tilkka vettä, peitä vuoka foliolla ja paista 200-asteisessa uunissa 40 minuuttia. Laske uunin lämpö 150 asteeseen ja paista, kunnes kalkkuna on noin 75-asteista (aikaa tähän kuluu tunti-puolitoista). Kaada vuokaan kookoskerma sekä kuumaan vesitilkkaan sulatettu kanaliemikuutio ja jatka paistamista liemellä valellen, kunnes kalkkuna on 82-asteista. Ota uunista, sekoita curry paistinliemeen ja anna kalkkunan vetäytyä folion alla vielä vartti. Leikkaa kalkkuna ja käytä liemi sellaisenaan kastikkeena.
Tuntemattomiksi jääneet tontut kiikuttavat tupaan kuusen, kun käännämme selkämme. Päivällisellä räjäyttelemme elämämme ensimmäiset anglosaksiset joulupapatit, ja pimeän laskeuduttua saapuu pukki!
 |
 |
 |
Menemme Palace Novaan katsomaan tyylikkään Che Guevara -elämäkertaelokuvan Motorcycle Diaries. Leffaa odotellessa käymme kahdessa erinomaisessa pubissa, Exeterissä ja Hotel Australissa. Australin päivänvarjoihin on maalattu kuhunkin erilainen poptaideteos, molemmissa on mageet betoniset mosaiikkipöydät. Tämmöisen haluan puutarhapöydäksi.
Elokuvan jälkeen yritämme vielä Gouger Streetin maailmankuuluun Ying Chow -ravintolaan (oikeasti: tästä ravintolasta kohkataan kaikkialla suomalaista Matkaopas-lehteä myöten) mutta sinne ei tapaninpäivänä ole mitään asiaa ilman pöytävarausta, syömme siis vastapäisessä thaipaikassa hitaat mutta hyvänmakuiset wokit.
Jouluaattona alkanut paikallisten oluiden maistelu jatkuu tänään Deadwoodin katselun ohella, ja fremantlelainen Little Creatures Pale Ale räjäyttää potin. Näin hyvää uutta olutta en muista maistaneeni sitten Orvalin; tunnesyistä rakas Koffin Amberkin jää auttamatta toiseksi.
Tämä jatkuva auringonpaiste saa nyt riittää. Minä lähden Suomeen! Lennot on varattu Qantasilla Singaporen kautta. Lentoni lähtee Adelaidesta mutta palaa Brisbaneen, koska palattuani ryhdymme tsekkailemaan The Festival Staten sijaan The Sunshine Statea.
Vietämme uudenvuodenaaton Glenelgin rantakaupunginosassa (sitä ennen käymme tosin toteamassa keskustan autioksi Cumberland Armsissa). Hiekkarannalla istuu ihmisiä silmänkantamattomiin, ja boardwalkille viritellyllä esiintymislavalla soittaa letkeä lattaribändi Mambo Numba 5:a. Kaupunki on uhannut tämän vuoden jälkeen lopettaa Glenelgin perinteiset uudenvuodenjamit aiempina vuosina tapahtuneiden järjestyshäiriöiden vuoksi, mitä on vaikea ymmärtää: sadastatuhannesta hiprakkaisesta osanottajasta huolimatta meno biitsillä on hyvin sivistynyttä.
Syömme keskiyötä odotellessa tajuttoman hyvät pekonipizzat, ja palaamme biitsille tsekkaamaan tyylikkäästi toteutetun ilotulituksen. Illan päätteeksi ajamme Adelaiden kaupungin tarjoamalla ratikkakyydillä kotiovelle.
 |
 |