| 2007: Tammikuu - Hakemistoon | Olan blogi |
Levyvuokrafirmamme juhlisti uutta vuotta ottamalla rahat ja juoksemalla, siksi www-sivut olivat tovin alhaalla, mutta täällä sitä taas ollaan. Haloo, äiti, kuuluuko?
Katson viimein joulunaikaan sijoittuvan romanttisen komedian The Holiday. Leffa on...kuinka tämän nyt kauniisti sanoisi...niukahko sarja näppäriä hauskuuksia, joita erottaa toisistaan pitkästyttävä peukalonpyörittely. Kuitenkin joka kerta, kun olen vähällä lähteä kävelemään teatterista, Jude Law hymyilee ja päätän jäädä vielä viideksi minuutiksi.
Päivällistämme Olan kollegoiden kanssa massiivisessa Breakfast Creek Hotelissa ja paukkaamme ruuan päälle vinttikoira-ajoihin viereiselle kilparadalle. Pistän hulppeat neljä taalaa likoon Zoe Skyn puolesta, ja pääsen jännäämään koko rahan edestä, kun Zoe kirii kohti kärkeä kuin Lasse Viren. Loppukurvissa Zoe joutuu kuitenkin ulkokaarteeseen ja häviää juoksun kuononmitalla.
Tänä iltana Brisbanen huvituskeskuksessa Jack Blackin Tenacious D-orkesteri: Beavis ja Butt-head kasvavat aikuisiksi ja joutuvat helvettiin. Lahjattomuuteensa rajattoman herkullisella ironialla suhtautuva David McCormack lämmittelee.
Menin männäviikolla vuosien prokrastinoinnin jälkeen sukelluskurssille, ja tänään lauantaina on kurssin ensimmäinen merisukelluspäivä. Positiivinen ensikokemus varmistuu, kun osumme sukelluksen alussa (vielä pinnassa kelluessamme) keskelle sakeaa Portuguese Man O'War-laumaa. Näiden bluebottle-nimelläkin tunnettujen niljakkaiden merenelävien kosketus muistuttaa ampiaisen pistoa: yksittäinen kontakti tuottaa yleensä ikävän mutta väliaikaisen kivun, joskus harvoin hengenvaarallisen anafylaktisen reaktion. Useamman pistoksen saaminen on kuitenkin huonompi homma kenelle tahansa. Pohjimmiltani vesikammoisena joudun siis käyttämään kaiken tahdonvoimani rauhallisesti hengittämiseen, kun ympärillä käytävä keskustelu noudattelee seuraavia linjoja:
Yhdeksän oppilaan joukossa on kolme naista. Naisista yksi, käytettäköön hänestä tässä vaikkapa koodinimeä Kirsti, on tavattoman viehättävä, tavattoman mukava ja tavattoman tyttömäinen, kun taas toinen, sanokaamme, Milla, on varsinainen butch (en tee varsinaisesti mitään oletuksia hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan, se vain on ainoa kelvollinen sana kuvaamaan äijäilevää siilitukkaista projektipäällikköä, joka syö rautaa ja paskantaa kettinkiä). Minä sijoitun jonnekin näiden ääripäiden välille. Löytäessämme itsemme bluebottle-laumasta meidän kolmen toimintamallit ovat selkeästi erityyppisiä. Millalle ui yksi otus suuhun, mutta hän sylkee sen pois, kiroaa kerran ja jatkaa uimistaan. Kirsti aloittaa bluebottlet havaittuaan tauottoman kiljumisen, kieltäytyy menemästä pinnan alle laumasta päästyämmekään, ja huokailee saamaansa pistoa loppupäivän. Minä potkiskelen porukan mukana vaiti, kunnes ensimmäinen lonkero polttaa ihoani; sitten rääkäisen, mutta kun divemaster nyppäisee lonkeron pois kauluksestani, keskityn sukelluksen jatkamiseen enkä kipunoivaan niskaani.
Pistän nyt tähän väliin, että kun kuulen sanan evoluutiobiologia, poistan varmistimen aseestani. En väitä, etteikö ihmisten käytöksen statistiikkaa voisi useinkin selittää geneettisillä tekijöillä, mutta statistiikka sovellettuna yksilöihin on usein silkkaa puusilmäistä ylenkatsetta, ja kyseisen otsakkeen alle sijoittuva tieteenhaara poikkeaa kokonaisuutena astrologiasta vain marginaalisesti. Kuitenkin rusinat pullasta aina poimivana hyödynnän myös väärien profeettojen opetuksia silloin, kun se minulle sopii...tätä taustaa vasten: reaktiot portuguese-laumaan saavat minut tuumaamaan, että huolenpidon kaipuu ja sen esilletuominen saattaa hyvinkin olla lisääntymiskykyisen ja -haluisen naisen keskeinen ominaisuus. Pitkällä tähtäimellä perheen tai lauman elinkelpoisuuden pahin pullonkaula on lisääntyvien naisten määrä, ja kaikkien lauman jäsenten intresseissä on maksimoida se. Siksi havaitun uhan äänekäs raportointi on naiselta biologisesti mielekästä, ja sitä välttämättömämpää, mitä suurempi on kyseisen naisen lisääntymiskyky ja -halu. (Hypoteesini on vapaasti saatavilla aloittelevien evoluutiobiologian väitöskirjan tekijöiden testattavaksi, kunhan saan authorshipin!)
Mainittua kohtaamista lukuunottamatta päivä stripeyden ja cowfishien seassa sujuu kaikella asiaankuuluvalla sekoilulla ja pohjanpotkimisella kuten aloittelijoilta sopii odottaakin.
Kauan kaivattu yhteys Brisbane Riverin etelärannalta kampusalueelle valmistui muutama viikko sitten, ja tänään ylitän sillan ensi kertaa töötevästi uudella bussilinjalla. Koko sillan monivuotisen suunnittelu- ja rakennusprojektin ajan siitä käytettiin työnimeä Green Bridge, joten jään jännityksellä odottamaan, tarttuuko viime tingassa annettu oikea ristimänimi Eleanor Schonell Bridge kenenkään kielenkäyttöön, vai muodostuuko tilapäiseksi tarkoitetusta ratkaisusta jälleen kerran pysyvä.
|
Elämäni taustamusiikki: Just A Gigolo Louis Prima |
Naisten ja lasten sukelluslupa rapsahtaa kurssin valmistujaisissa kouraani, joten en voi enää koskaan laulaa Dave Lee Rothin tapaan "I ain't got no PADI" .
Syntymäpäiväni vietto alkaa keskiyöllä saumattomasti suoraan Sylvian lähtiäisten perään. Brisbanelaiseksi kerrassaan harvinaislaatuisen pitkäjänteisen baarikierroksen näyttämönä toimivat The Fox Hotel, Lock'n'Load sekä Rumpus Room. Kaipaamaan jäävät kirjoittavat terveisensä Sylvialle Nelsonin hankkiman puhallettavan kengurun nahkaan.
|
|
Mykistävin monista ihanista syntymäpäivälahjoistani on uhanalaisten australialaisten natiivimehiläisten valmistamasta ja Larryn omin pikku kätösin keräämästä vahasta tehty kynttilä. (No bees were harmed during the making of this candle.)
|
Elämäni taustamusiikki: The Pot Tool |
Festarikesä on saapunut Kaakkois-Queenslandiin, ja eräs sen helmistä on pössynkatkuinen Big Day Out Surfers Paradisen lähimaastossa. Festarien sininen ja oranssi päälava on sijoitettu nerokkaasti rinnakkain: esiintyjät soittavat toisella, kun toiselle roudataan seuraavan porukan kilkkeitä. Pääaukiolta yleisö näkee molemmat lavat, jolloin vältytään huomattavalta määrältä ryysimistä esiintyjien vaihtuessa.
Festarien drinkkilipuissa on Australiassa lakisääteinen kirjoitusvihre. Etsi itse!
Esiintyjäkaarti on parasta mitä rahalla saa aina Toolia myöten. Joukosta erottuvat edukseen mm. jättiläispölynimuria soitteleva That 1 Guy, Lily Allen, Eskimo Joe ja Jet. Eniten stadionluokan hohdetta on kuitenkin Musen esityksessä, jonka biisilista noudattaa melko tarkkaan allaolevaa.
Starlight soi ja hyvinansaittua esiintymispalkkiota suorastaan sataa taivaasta. (Ettäkö se olisi vain käteni tärinää, höps.)
Kauhuleffagenreä seuratessa käy äärimmäisen harvoin niin, että tulee nähneeksi elokuvan, jota ei olisi tehty jo moneen kertaan aiemmin. Niin tapahtui kuitenkin M. Night Shyamalanin elokuvaa The Sixth Sense katsoessa, ja tänä iltana ilmiö toistuu saman ohjaajan tuotoksen The Village kohdalla. Moni tykkää, ettei kyseessä ole kauhuelokuva ollenkaan, ja aiheesta: jännimpien kohtausten pääosassa ei ole niinkään itse kauhuelementti kuin tahdonvoima tuntemattoman uhan edessä.
Kukin elokuvan hahmoista on tavalla tai toisella vammautunut, silti vakaumuksessaan luja ja auttamattoman rakastettava. Joitakin hahmojen valintoja voi helposti kyseenalaistaa, mutta kuten todellisessakin elämässä, hädässä ihminen pyrkii suojelemaan omiaan kaikin kuviteltavissa olevin ja joskus arveluttavinkin keinoin. Loppupeleissä tämä on tarina siitä, kuinka mahdottomasta tehtävästä voi tulla mahdollinen, kun matkanyyttiin on paketoituna sekä usko, toivo että rakkaus.
Dave, Larry ja muut alkuasukkaat näyttävät mallia siinä, kuinka Australian kansallispäivänä kuuluu pukeutua Australian kansallispukuun (hihaton aluspaita eli singlet), ja harrastaa Australian kansallisurheilulajeja nro 1 (grillaus) sekä nro 2 (päiväpöhnät puistossa).
|
Elämäni taustamusiikki: Play Dead Björk |
Björkin esikoislevyn suurenmoisuus on ollut ikuisesti periaatteessa päivänselvää, mutta vasta tuoreen soittolistani myötä se on kristallisoitunut minulle myös käytännössä.